eriparisukkainen.blogspot.com < uuden blogini osoite. En päivitä enää tätä Vuodatuksen blogiani, kaikki höpinäni siirtyy siis tuonne. Toivon, että tekin jaksaisitte vaivautua sinne asti!

Tahdon kuitenkin jättää tämän blogin keikkumaan yksinään tänne internetin ihmeelliseen maailmaan. Myöhemmin on varmaan mukava lukea näiden hetkien fiiliksiä.

 Oon miettiny että siirtyisinkö bloggeriin tän blogini kanssa, jotenki tosi hankala siihen verrattuna tää vuodatus.

No joo. Mutta siis.

Mulle kuuluu nyt paljon parempaa ku oisin uskaltanu ees aatella. Melkeen vois sanoa että hyvää. Tänään se kaikki kiusallisuus... yhtäkkiä se oli vaan poissa. Oltiin ku mitään ei ois koskaan tapahtunutkaan. Tosin, ei istuttu sylikkäin tai oltu just niin kuin ennen, mutta ei paljoa puutu. Tää on ihan uskomatonta. Aatelkaa, tämmönen draama, niin paha olo ja äärimmäinen vitutuksen ja henkisen kivun multihuipentuma, ja nyt me voidaan jo jutella normaalisti, niin että mä osaan ajatella muutakin kuin sitä, miten haluisin repiä sydämen irti rinnasta, hyppiä sen päällä ja lukita arkkuun ja heittää karibianmeren syvimpään syvänteeseen vaan että se helvetillinen kipu lakkais. Tosin siinä vaiheessa, kun se tyyppi jonka kanssa tää on nyt leffassa käynyt ja silleen, saapuu siihen paikalle ja istahtaa tän syliin - siinä vaiheessa luovutan suosiolla ja ilmotan käväseväni keittiössä tai muuta mukavaa. Toivottavasti se tyyppi ei nyt saa väärää kuvaa, että mulle ois avauduttu jostain suuresta rakkaudesta häntä kohtaan ja siks aina jättäisin heidät rauhaan. En mä tästä vielä ole yli päässyt, en tosiaankaan. Mä sain vaan sysittyä sen jonnekin syrjempään.

Toisaalta mua vähän kaihertaa se, miten me päätettiin vaan sivuuttaa tää juttu. Jos me ei käsitellä tätä, jos se jääkin ikuisiks ajoiks kaivelemaan? Mä toivon, että osaan mennä eteenpäin ja jonkun ajan päästä me voitais vaikka nauraa koko jutulle yhessä, ilman että muhun sattuis millään lailla, ees pienen nuppineulatökkäyksen verran. Että mä voisin näyttää ne piirrokset ja haavekuvat, ja ne ois niin tyhmiä ja hauskoja että me naurettais oikeesti vedet silmissä. 

Mitäköhän se oikeesti nyt ajattelee? En uskalla kysyä, pelkään että se kiusallisuus laskeutuu taas. Sitä paitsi en mä saisi kuitenkaan kysyttyä muiden ihmisten läsnäollessa ja käytännössä me ei juuri koskaan olla kahestaan. Ehkä ihan hyvä vaan, kun miettii, että jos tässä tilanteessa oltais jääty jonnekki kahestaan ja jäädytty molemmat...

Ei saa ajatella liikaa. Jos ei ajattele ja hymyilee, kaikki on oikeesti hyvin.

Mä muuten aloitin paaston. En syö lihaa ennen pääsiäistä. Jos mä voitan sen kiusauksen, oon oikeesti itestäni tosi ylpee. Se vaan, että joudun kai valmistamaan ruoat ite, ainakin sillon kun iskä on ruoanlaittovuorossa... Ja ens viikon Tallinnanreissulla saattaa harmittaa, jos toiset mättää jotain superherkullisia lehtipihvejä maustevoin ja joittenki lankkuperunoitten vieressä, ja sit mä syön jotai rupusta salaattia. Pitää vaan valikoida ne ruokailupaikat silleen että löytyy mahtavia kasvisvaihtoehtojakin!

 Mä en yhtään tiedä miten mun pitäis nyt olla tai mitä tehdä. Haluisin vaan käpertyä tänne sänkyyn koko loppuiäksi, mutta se tuskin on vaihtoehto. Mä en halua kohdata sitä ihmistä.

Mitä mulle tapahtuu nyt? Syksystä asti oon jaksanu viikot vaan siks, että tiesin pääseväni loppuviikosta näkemään häntä. Nyt musta tuntuu että mä en halua mennä edes seurikselle enää. Kattomaan, kun tää on onnellinen - jonkun muun kanssa ehkä. Fb:ssäkin tää päivittää että rakastaa elämää. Ja mua sattuu niin helvetisti etten osaa hengittää.

Kukaan ei ees nää että muhun sattuu. Siis mun oma vikahan se vaan on, kun een ensinnäkään oo kertonut hirveen monelle tästä jutusta ja niille joille oon kertonu, oon valehellu että kaikki on okei ja mulla on nyt parempi fiilis ja kaikkea. Mutta silti, mä vaan toivon että joku tulis ja kuuntelis kun parkuisin ja selvittäisin sille koko sotkun, ja sit halais mua ja ois tukena.

Ei apua voi saada jos sitä ei pyydä. Mä en tahdo pyytää ja kertoa kaikkea.

 Mulla on paha olo. Väitin sille että kyllä mä ymmärrän, että ei mulle tarvitse mitään sanoa. Sit istuin ihan helvetin kauan yksin pimeessä huoneessa ja itkin.

Tänään menin kouluun, mut henkinen paha olo tuntuu fyysisenäki ja lähdin kotiin. Musta tuntuu että

 

en mä tiedä miltä musta tuntuu. Pahalta. Mä en ole tarpeeksi hyvä tai mukava. Millään tavalla riittävä. Mä en halua kohdata maailmaa, haluun vaan hukuttautua leffojen ja kirjojen fiktiiviseen maailmaan.

Miksi mun piti tehdä mitään? Oisin hyvin voinu elää siellä pilvilinnamaailmassa vaikka lopun ikääni.

Mä en ole syönyt tänään mitään ja ajatuskin syömisestä kuvottaa. Mä en ansaitse syödä.

 VOI HYVÄ LUOJA KERROIN SILLE VOI HERRANJUMALA (lollisti fbchatissa mut kuitenki)

 

Vastas jotain tyyliin aww, kiva ku kerroit ja ku kysyin, se sano et ei ois arvannu.

Voi apua miten uskallan mennä huomenna siihen messuun missä nähään voi hyvä luoja....

 

Oon pahoillani, että tää kirjotusten laatu on heikenny näin paljon. Koitan lähiaikoina oikeesti kirjottaa niin että muutkin saa siitä selvää, nyt ei vaan pysty...