Mentiin eilen kaverin kanssa vapaakirkolle eri seurakuntien yhteen nuorten tapahtumaan, ja kyllä kannatti.

Alkupuoli tapahtumasta oli melko tylsä ja oli hieman ahdistavakin fiilis: bändi soitti biisejä, jotka kaikki muut tuntuivat tietävän, selkään sattui ja olisin tahtonut istumaan. Mua väsytti, aattelin että en mä nyt näin uskonnollinen sentään ole, uskon enemmän yksin ja rauhassa, ja halusin kotiin, onneksi kaveri ei kuitenkaan kuunnellut mun ininää.

Ilmaisen "kahvin" jälkeen oli nimittäin pelkää mahtavuutta: ne biisit alkoi pikkuhiljaa oppia ja ne puhujat oli jotain niin upeeta. Siellä puhui pari pappia, ja sitten ihan nuoria. Ne eläyty siihen puheeseensa niin vahvasti, se kaikki jotenkin kosketti tosi syvältä... Se touhu meni välillä kyllä vähän teatraaliseksi, enkä mä henkilökohtaisesti allekirjottanut niiden jokaista väitettä ("Ihminen ei voi korjata toista särkynyttä ihmistä, huolet on jätettävä vain Jumalalle plaapla"), mutta se fiilis siellä... Siinä vaiheessa, kun oli se olikohan se rukouskutsu vai mikä se oli, kun se mies siellä edessä kutsui tosi tunteikkaasti kaikkia, jotka haluaa niiden puolesta rukoiltavan, sinne eteen, mulla valui kyyneleet poskille. Vuorotellen itkin ja nauroin siellä, ja se tunne oli jotain ihan upeeta. Kun sen tapahtuman alussa se joku tyyppi rukoili, että Jumala tulis meidän keskelle ja koskettais meitä, ei antais kenenkään meistä lähteä sieltä muuttumatta... No, musta tuntui että siihen rukoukseen vastattiin. Kun me lähdettiin sieltä, ilo kupli mun sisällä ja mulla oli rohkea olo.

Tosta rohkeudesta, se on muuten jännä miten ystävien seurassa oon tosi rohkea, uskallan sanoa asiat suoraan jne. Tuolla tapahtumassakin kun yhdessä vaiheessa yksi pappi sanoi: "Onko teillä ympärillä sellasia ihmisiä, jotka uskaltaa sanoa että on puhunut teistä pahaan? Mulla ei ole, enkä mä usko että on kauhean monella muullakaan", naurettiin kaverin kanssa kovaan ääneen, koska tosi usein mä kerron kaikille ihmisille puhuneeni pahaa niistä :D Jos juoruan jostakusta jollekulle, kyllä sillä nyt on oikeus siitä tietää. Sen verran mä olen sille ihmiselle velkaa. Joo mutta siis, ystävien seurassa oon tosi rohkea, mutta entäs sitten yksin? No, se mun rohkeus vaipuu jonnekin ja musta tulee pelokas kuin joku pieni eläin: käyttäydyn kuin hiiri tai orava tai joku. Esimerkkitapauksia: menin ekaa kertaa elämässäni levykauppa äxään. Menin ovesta sisään, vinkaisin moi ja säntäsin hiplaamaan levyjä. En mä kehdannut penkoa niitä kunnolla, en uskaltanut avata suutani ja kysyä myyjiltä niitä cd:itä, joita olin tullut etsimään, ja pienen hetken päästä säntäsin pihalle sieltä, kun alkoi ahdistaa liikaa.

Toinen esimerkkitapaus: Istun yksin koulussa pöydän ääressä. Siihen istuu ihmisiä, joiden kanssa mä olen ollut hyväkin kaveri, mutta jotka ovat koko yläasteen ajan ignooranneet mun olemassaolon kokonaan, ja yks ihminen jonka kaa oon samassa kuvisryhmässä ja joka puhuukin mulle. Mulle tulee aika epämukava olo, vinkaisen moin sille mulle puhuvalle ihmiselle ja jotain sanoakseni kysyn tärisevällä äänellä meidän luokalla olevalta siinä olevalta tytöltä mitä ruotsista tuli läksyä. Se kattoo mua vähän hassusti ja sanoo että meillä oli koe. Sanon jotain aaa ja nappaan laukkuni ja juoksen pakoon. Taktinen perääntyminen, jota kaduin jälkeenpäin ihan älyttömästi. Kuulin vielä sinne vähän matkan päähän kun juoksin minkä niillä kengillä pääsin kun se kuvisryhmäläinen kysyi kummastuneena että minne se meni.

Miten se mun rohkeus voi olla riippuvaista kavereista? Juteltiin tästä tuolla tapahtumassa sen kaverin kanssa, ja se ei edes pystynyt kuvittelemaan mua sellaisena iik-pelokkaana. Mä mietin, että esitänkö mä sitten kavereiden seurassa, mutta ei, se tulee luonnostaan. Mä en ymmärrä. 

Juteltiin muuten tulevaisuudesta, ja se keskustelu vähän ahdistikin mua; onneksi sain kuitenkin tietää, ettei sillä mun kaverillakaan ole vielä tietoa mihin se hakee peruskoulun jälkeen. Mähän olen ajatellut sitä Kallioon tai Vaskivuoreen hakemista, mutta tuskin pääsisin kumpaankaan ja se menisi kuitenkin ehkä liian hankalaksi matkustaa Helsinkiin tai Vantaalle joka päivä ja raahautua sieltä vielä kotiin. Yksin mä en voisi vielä asua, kuolisin nälkään jonkun säilykepurkin viereen kun en saisi sitä auki ja söisin spagetit keittämättöminä kun en osaa. Mä en voi ees kuvitella mitä siitä seurais, jos mun harteille tulis sellanen vastuu näinki nuorena. Sit toisekseen, mä en tosiaankaan halua jättää näitä ihmisiä täällä, mä en tahdo erkautua mun ystävistä. Mua ärsyttää, jos en uskalla lähteä vaihto-oppilaaksikaan tän takia. Pelkään, että kaverit täällä menee kaveruudessa ja elämässä eteenpäin sillä aikaa, kun mä olen poissa, ja sitten kun mä tuun takaisin, huomaan tippuneeni kelkasta totaalisesti. Toisaalta, kuten se kaveri suht järkevästi muistutti, ei lukio kestä ku kolme vuotta ja sen jälkeen varmaan kaikki lähtee pois täältä opiskeleen muualle. Ahdistaa! Mutta mä aion selvitä tästäkin, jos mä vaan koko ajan häiriköin niitä kavereita ja kutsun itteni tapaamaan niitä, ei ne pääse musta irti. Alan kyllä kuulostaa ihan joltain himouskovaiselta, mutta mun täytyy vaan ajatella että Jumala hoitaa... En saa stressata. 

Olin eilen shoppailemassakin, tai siis mun piti shoppailla, mutta en mä kyllä löytänyt kaupoista yhtään mitään. Mä en tiedä mistä se johtuu, oonko vaan nirso lapsi kun en tosiaankaan löydä näistä perus H&Mstä, Gina Tricotista tms. yhtään mitään vaatteita... Kirppareilta sitten taas löytyy joskus jotakin, varsinki nyt ku oon alkanut ravata niillä useammin ja tutkia tarkemmin. Ostin Punaisen Ristin kirpparilta yhen neuleen ja kokeilin yhellä toisella kirpparilla taas pystyraitaisia pillifarkkuja, jotka on musta tosi hienoja, mutta ei vaan sovi mulle. Eiks pystyraitojen pitäis laihentaa? Ne housut saa mun jalat näyttämään lihavilta.

Tahdon jonnekin ulkomaille (taas)... Tuolla tapahtumassa tarjoutui jälleen tilaisuus lähteä reissuun. Roadtrip Saksaan Mission-net-lähetyskonferenssiin. Ois niin mahtavaa, siihen kuuluis päivä Berliinissä ja siellä vois tutustua erimaalaisiin ihmisiin. Ois hienoa osallistua tollaseen oikeesti kansainväliseen juttuun, Kilkkeelläki ulkomaalaiset oli ikään ku omana ryhmänään eikä sinne kehannu tunkea tutustumaan. Raha vaan on ongelma... Siinä lapussa lukee että rahaa matkaan voi ansaita joillain yhteisillä talkoilla, mutta kun toi on uutenavuotena eikä siihen oo enää niin paljoa aikaa, tässä tuskin ehtii keräämään läheskään koko summaa. Meidän perhe ei oo mistään rikkaimmasta päästä ja musta tuntuu, että kaikki meidän rahat menee meidän matkusteluun. Mähän oon tänä vuonna ollut jo Briteissä (voitettiin se yks kilpailu ja päästiin Lontooseen kahden kaverin kanssa), Ruotsissa (perheen kanssa), Unkarissa ja Kroatiassa (ripari), piipahtanu Virossa matkalla Latviaan (perheen kanssa), kohta lähetään Ranskaan koulun reissulle ja uutenavuotena ois toi Saksanreissu ja keväällä vielä kuvisryhmä saattaa ehkä lähteä Kiinaan... Aika järkyttävä määrä. Nyt on kyllä ollut niin kansainvälinen vuosi että tuleekohan koskaan toista yhtä matkustelevaista.

Hah, en oo pitkään aikaan kirjottanu kunnolla ja sit kun kerran herään aamuyöllä kirjoittamaan niin tekstiä ilmaantuu tosta vaan.